Tänään oli oikeastaan ihan kiva mennä taas kouluun joulutauon jälkeen. Ryhmämme aloitti nyt kuudennen yhteisen lukukautensa. Käsittääkseni parjattua läsnäolopakkoa ei enää ole, korkeintaan ehkä jossain kielten kursseissa. Tämä helpottaa kummasti aikuisen opiskelijan ajankäyttöä.
Aloitimme kurssilla, joka käsittelee toimimista työyhteisön jäsenenä. Pohdimme, millainen on hyvä työyhteisö. Mietimme, miten työmotivaatio vaihtelee, jos olet määräaikaisessa työsuhteessa ja asenteella, että teet vain työsi, jotta saat palkan. Tai jos olet vakituinen ja todella sitoutunut. Mitä ajattelet, jos sinut irtisanotaan. Muistan yhä erittäin hyvin, miltä tuntui kun minut irtisanottiin. Se vei jotenkin pohjan pois uskolta hyvään työyhteisöön, ymmärtävään esimieheen, sitoutuvan työpanoksen antamisen kannattavuuteen. Nuorilla ei nykyisin ole (eikä ehkä tulekaan) tällaisia rasitteita sitoutumisesta, sillä monen työsuhde on lyhytaikainen: sijaisuus, projektityö, välietappi siirryttäessä toiseen tehtävään. Kuitenkin on oltava aina valmis seuravaan työsuhteeseen. Myönnän, että omalla kohdallani katkeruus vaikeutti varmasti osaltaan uuden työpaikan saantia. Tuntui, että miksi turhaan yrittää mitään, kun kuitenkin joutuu ennen pitkää heitetyksi ulos kuin joku roska. Tuli jopa epäusko omaa osaamista kohtaan. No, minut se siis lopulta motivoi opiskelemaan uutta alaa, joka on aina kiinnostanut, koska olen pikkutytöstä asti harrastanut kirjoittamista . Ovi on raollaan, enkä tulevaisuudesta vielä tiedä.
Päivän lopuksi oli tietoisku opinnäytetyön tekemisestä. Siinäpä yksi tuleva murheenkryyni lisää...
