Tuon eilisen jäljiltä on jotenkin tyhjä olo... huolestuttaa omien ja muidenkin lasten puolesta. Mutta elämä jatkuu, kaikesta huolimatta, kaiken murheen ja huolten keskelläkin. On vain päästävä yli ja koetettava uskoa ihmisyyteen. Jotenkin tuntuu, että pitäisi olla aina sovussa niin muiden kuin itsensäkin kanssa, jottei kellekään jää mitään asiaa, edes pienen pientä rippusta riitaa ja mielipahaa sydämen sopukkaan puristamaan.

Vanhat ihmiset, kuten oma mummonikin aikoinaan, lähti aina lääkäriin ja muille reissulle siisteissä vaatteissa, ettei omaisten tarvitse hävetä jos jotain sattuu matkalla. Samaa pitäisi ajatella henkisistäkin asioista. Oli sydäntäsärkevää kuulla kerran sairaalassa, kun sisarukset tulivat kuolleen isänsä vuoteen luo. Itkivätkö he? Eivät. He syyttelivät sairaalaa, henkilökuntaa, ja ennen kaikkea toisiaan: miksi meille ei ilmoitettu ajoissa, miksi et käynyt useammin, miksi sinä et soittanut vaikka kävit isää katsomassa aamulla - syytösten sarja oli loputon. Kun seuraavan kerran tapasin sisarukseni, vannotin heitä, että muistetaan me olla riitelemättä sitten aikanaan. Isämme on kuollut 14 vuotta sitten, joten meillä on vain äiti ja hän on meille kaikille todella tärkeä. Tiedän, että minulle vanhimpana tyttärenä tilanne voi olla todella vaikea. Yritän huolehtia, että äiti saa tarpeeksi vitamiineja, pukeutuu lämpimästi, liikkuu tarpeeksi. Enkä kerro hänelle, mitä huolia eronneen työttömän yksinhuoltajan arkeen kuuluu. Luultavasti hän kuitenkin jollain tasolla tietää, sillä olemme niin läheisiä. Aavistan tämän usein hänen lämpimistä sanoistaan ja jatkuvasta kannustuksestaan. Työ- ja muissa kiireissä hän on aina myös paljon auttanut minua esimerkiksi lasten- ja kodinhoidossa. Toivon, että aikanaan osaan ja jaksan olla yhtä avulias omille tyttärilleni ja heidän lapsilleen. He tosin sanovat, etten ole yhtään niin kuin mummi. Vastaan aina, että uskokaa pois, minä voin kehittyä. Niinkuin jokainen meistä, jos aidon oikeasti haluaa.